Kirjoittajavieraat

Terveisiä harjoittelu”helvetistä”

Kirjoittajavieraan blogaus omista harjoittelukokemuksista

 

Kirjoitan tätä hieman ristiriitaisin tuntein, koska olen monen mielestä varmasti onnekas. Onnekas siksi, että olen saanut oman alani harjoittelupaikan – tai oikeastaan jopa kaksi. Yhteensä olen siis työskennellyt harjoittelijana n. kahdeksan kuukauden ajan. Miksi sitten en itse pidä itseäni onnekkaana?

Kun sain ensimmäisen oman alani harjoittelupaikan, hypin riemusta. Tällöin opiskelin viimeistä vuotta Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, jossa harjoittelu ei yleensä ole pakollinen osa opiskelua, eikä paikkoja myöskään ole tarjolla läheskään niin paljon, kuin halukkaita ottajia olisi. (Koska en halua mustamaalata yksittäisiä tahoja, en kerro tarkemmin alastani tai harjoittelupaikoista.) Viihdyin harjoittelussa, vaikka olinkin usein työpäivien jälkeen väsynyt. Koin oppivani koko ajan uutta, minulla oli oma ohjaaja ja sain sopivasti vastuuta.

Kun kolmen kuukauden harjoittelu oli päättynyt, aloin hakea töitä: sekä vakituisia että kesätöitä. Totesin kuitenkin pian, ettei alallani käytännössä ollut tarjolla kesätöitä vaan harjoittelupaikkoja. Niin valtion virastot, ministeriöt kuin yksityiset toimijatkin hakivat kesäksi (tai pidemmäksikin aikaa) harjoittelijoita. Olin hakenut useaan näistä paikoista jo aiemmin, mutta silloin en päässyt edes haastatteluun. Nyt pääsin useampaankin haastatteluun ja lopulta sain yhden tarjolla olleista harjoittelupaikoista, koska minulla oli jo kokemusta.

Loogista? Ehdottomasti. Tietenkin yritykset ja virastot haluavat valita parhaan mahdollisen kaikkien satojen hakijoiden joukosta. Reilua? Ei missään tapauksessa. Jos kyseiset tahot palkkaisivat ”oikeita” kesätyöntekijöitä, olisi tällainen menettely paljon perustellumpaa. Kun kesätyöntekijän ja harjoittelijan vastuut ja velvollisuudet ovat oman kokemukseni perusteella käytännössä samat, ainoaksi eroksi jää palkka. Kukapa haluaisi maksaa täyttä palkkaa, kun voi palkata puoli-ilmaisen harjoittelijan ja vielä saada osan tämän palkasta yliopistolta tai valtiolta työllistymistukena? Järjestelmän väärinkäyttö on vielä tätäkin räikeämpää, kun harjoittelijoiden sopimuksia jatketaan pätkissä epämääräisten tekosyiden varjolla, mikä saa heidät tekemään mahdollisimman paljon töitä mahdollisimman hyvin siinä toivossa, että jonain kauniina päivänä saisi sen ihan oikean työsopimuksen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita, sillä yrityksille tulee paljon halvemmaksi ottaa jonosta seuraava harjoittelija, jota voi kärjistetysti sanottuna sahata silmään.

Tämän vuoksi olen erityisen iloinen Niinan vaaliteemojen kohdasta ”Kaupungin pitää tarjota harjoitteluita opiskelijoille ja olla linkkinä koulujen ja yrittäjien välillä”. Vaikka kaupunki ei voikaan vaikuttaa yliopisto-opiskelijoiden harjoittelutilanteeseen yhtä suorasti kuin ammattikoulujen ja ammattikorkeakoulun kohdalla, se voi näyttää esimerkkiä, lisätä harjoittelupaikkojen tarjontaa ylipäätään ja parantaa omalta osaltaan harjoittelukulttuuria. Harjoittelun tulisi olla opiskelijoille ponnahduslauta työelämään – ei yrityksille porsaanreikä säästää enemmän rahaa.